Mitä me näemme, kun katsomme? Miksi näemme sen mitä näemme?

Maalaustaiteen teoriassa nämä kysymykset ovat olleet merkittävässä roolissa ja niihin on pyritty vastaamaan vuosisatojen ajan. Näistä kysymyksistä ovat mm. taidemaalarit Wassily Kandinsky (1866–1944) ja Josef Albers (1888–1976) kirjoittaneet maalaustaiteen teorian keskeiset teokset. Tunnemmekin varsin tarkkaan, miten ihmissilmä hahmottaa erilaisia muotoja ja värejä suhteessa toisiinsa. Lukemattomat taiteilijat ovat käyttäneet ja käyttävät edelleen näitä perusperiaatteita omassa taiteessaan, koska ne antavat lähes loppumattomat variaatiomahdollisuudet.

Teoriassa tunnemme siis vastaukset katsomisen kysymyksiin. Mutta – onneksi – todellisuus on noita vastauksia huomattavasti monimuotoisempi. Teoriat selittävät meille katseemme perussisällön. Se, miten hahmotamme mielessämme tämän perussisällön, määrittyy kuitenkin kaikesta siitä, mitä me olemme kokeneet sekä minkä keskellä me olemme eläneet ja elämme. Katseemme on siis elämä- ja kulttuurisidonnainen.

Taidemaalari Pekka Vesterisen tuotanto antaa katsojalleen oivallisen mahdollisuuden hahmottaa omaa katsomistaan. Hänen maalaustensa valoon, väreihin ja tiloihin katsojan on helppo heittäytyä. Tuotannon eri vaiheet liikkuvat esittävän ja lähes täydellisen abstraktion välimaastossa. Niissä on kuitenkin aina tarpeeksi silmälle tarttua kiinni. Vesterisen omaa katsetta ovat kuljettaneet niin Lapin laajat tunturimaastot ja kalajokien kirkkaus kuin urbaani kaupunkiympäristö. Varsinkin Vesterisen tuotannon alkupuoli on myös sidoksissa aikansa kuvataiteeseen. Yksikään taiteilija ei elä umpiossa. Hänen maalaustensa sisälle on niin ikään syntynyt omia katsetta kuljettavia elementtejä, jotka ovat vaikuttaneet taiteilijan omiin maalaamisratkaisuihin tai jotka ovat paljastaneet itsensä vasta katsojat kohdatessaan.

1980-luvulla kansainvälisessä maalaustaiteessa pitkään taustalla ollut ekspressiivinen ilmaisu alkoi jälleen saada sijaa. Pekka Vesterisen 1980-luvun lopun maalaukset, jotka ovat syntyneet heti taideopintojen jälkeen, voi nähdä osana tätä ekspressiivistä kehitystä. Jo tämän ajan maalauksissa on Vesterisen koko uralle ominaisia piirteitä. Niistä selkeimpiä ovat maalausten vahva tilallisuus ja luonnon erilaisia valotiloja tulkitsevat ratkaisut. Maalausten värimaailma on pysähdyttävän tumma. Tämä tummuus vaihtuu pian Vesterisen tekemisessä värien kirkkauteen ja tilojen kuulauteen.

Seuraavan vaiheen maalauksissa Vesterisen paletti kirkastuu. Luontoaiheiden rinnalla saattaa 1990-luvun monissa teoksissa nähdä urbaaneja motiiveja, joiden valo ja värit ovat kovia, ihmisen luomia. Näissä maalauksissa on ensimmäistä kertaa selkeästi havaittavissa Vesteriselle niin tyypilliset väriliukumat. Liukumat ovat välillä rajua väriaaltojen kamppailua maalauspinnan hallinnasta. Toisissa maalauksissa nämä värien liikkeet luovat vahvan tilallisen, lähes avaruudellisen vaikutelman, jota monien maalausten suuri koko vahvistaa. Aihiot omintakeiseen tekemiseen ovat syntyneet.

Vuosituhannen vaihtuessa Vesterinen irrottaa katsojat maanpinnan luonnosta. Jo teosten nimet (esimerkiksi Aeration-sarja ja Halo) kertovat, mihin hänen katseensa on nyt kulkemassa. On kuin taiteilija itse olisi antanut suurille kankaille ainoastaan pienen viitteen ja sen jälkeen maalaus on alkanut luoda itse itseään. Maalausten äärimmäinen herkkyys puhuu tämän puolesta. Edes voimakas sininen tai punainen ei keskeytä maalauksen tilassa hitaasti etenevää liikettä, joka tuntuu jatkuvan katsojan edessä koko ajan muuttuvana. Silmä etsii kiintopistettä eikä löydä. Maalaus on horisontiton. Katseen ainoa mahdollisuus on jättäytyä valon vietäväksi. Väri ei ole näissä maalauksissa ainetta vaan pelkkää liikkeessä olevaa valoa. Samalla itse maalauskin menettää esineellisyytensä. Valon esteettömyys ja esineettömyys vapauttavat näkemisemme tulkinnat, jos vain sallimme. Nämä maalaukset ovat kehollisia ja sielullisia kokemuksia eivät katseen objekteja.

Vuosien 2008–2013 aikana syntynyt Tide-sarja kytkeytyy monella tavalla edellisen kauden tuotantoon. Horisontittomasta ja aineettomasta tilasta taiteilija siirtyy takaisin tunnistettavan luonnon äärelle. Vesi on näissä maalauksissa väline kuljettaa valoa – ja katsetta. Harmaa valo rantautuu veden kannattelemana harmaalle hiekalle.

Vesterisen viime vuosien maalaamisen kannalta aivan oleellinen tekijä oli oleskelu Suomen New Yorkin kultuuri-instituutin residenssissä kesällä 2012. Käynnistyi taiteellinen vapautuminen ja aivan uusien aiheiden tulo maalauksiin. Tervetulleet muutokset olivat johdonmukaisia ja Vesterisen aiemman tekemisen näkökulmasta uskottavia. Matka New Yorkiin antaa perustan vuosien 2014 – 2017 maalausten teemoille.

Ehkä ensimmäistä kertaa uransa aikana Vesterinen alkaa maalata konkreettisia kohteita: rakennuksia, siltoja, rakennustelineitä, verhoja – unohtamatta täysin abstrakteja valo- ja värimotiivejakaan. Shimmer-sarjan maalaukset ovat kuin tutkielmia korkeiden ikkunoiden edessä olevista sälekaihtimista erilaisessa valossa. Niiden maalauksellinen tematiikka tuo mieleen Claude Monet’n (1840–1926) maalaussarjat Rouenin katedraalista ja heinäsuovista.

New York -maalausten rinnalla Vesterinen esitteli voimakkaisiin väreihin ja usein myös viiltävän paljastavaan valoon perustuvat True Light- ja Double Films -sarjan teoksensa. Niissäkin voi nähdä viitteitä verhomaisesta tilasta, johon usein sivulta tuleva, paikalleen jäänyt kova valo luo vertikaalisen liikkeen tunnun. Näissä maalauksissa väripilarit muuttuvat aineeksi, jota valo kohtelee joko lempeästi tai pistävän esiintuovasti. True Light- ja Double Films -sarjojen visuaalinen kiehtovuus kääntyy helposti myös taiteelliseksi haasteeksi. Tähän haasteeseen Vesterinen on tarttunut aivan uusimmissa maalauksissaan. Nämä maalaukset kuljettavat katsetta läpi Vesterisen koko tuotannon aivan ensimmäisiin 1980-luvun lopulla syntyneisiin teoksiin. Olemme jälleen Vesteriselle niin tyypillisessä avarassa, osin avaruudellisessa tilassa, jossa tapahtuvat ilmiöt taiteilija on osin kuvannut ekspressiivisellä voimalla. Taiteellinen ympyrä ei ole sulkeutunut vaan uusi, innostava näkymä avautunut.

Aivan oma lukunsa Vesterisen tuotannossa on Avoin sarja vuosilta 2007–2011. Sarjan pienet maalaukset ovat kuin päiväkirjan sivuja uskalluksesta kokeilla ja varioida. Niiden raikkaus ja monipuolisuus sekä toisaalta yhtymäkohdat muuhun tuotantoon ovat virkistävää katsottavaa.

Hyvällä taideteoksella ei ole koskaan yhtä oikeaa tulkintaa. Taiteilija on saattanut toteuttaa teoksensa teoreettisia, katsomiseen ja kokemiseen liittyviä konventioita hyödyntäen, mutta ollessaan rehellinen hän antaa oman henkilökohtaisen kokemansa tulla teokseen. Taiteilija ja teos yhtyvät. Parhaimmillaan taiteilija on katalyytti, joka käynnistää teoksen oman syntymis- ja vaikuttamisprosessin. Teoksesta tulee itsenäinen subjekti, jolla on oma identiteettinsä, josta taiteilija tuntee vain osan. Hyvä taideteos alkaa kuljettaa jokaisen katsojan omaa katsetta, osin universaalisti osin katsojan oman elämän muovaamalle katseelle altistuen. Katsoja uskoo kuljettavansa katsettaan teoksessa ja sen ympäristössä, mutta alitajunnan suodattama katse kuljettaakin katsojaa. Jos katsoja vain uskaltaa antaa tämän tapahtua!